Kuten jo suomalainen vastine opetusoppi kertoo, didaktiikka tarkastelee opettamista. Opettaminen on tyypillisesti käsite, jolle on näkökulmasta riippuen annettu hyvinkin erilaisia määritelmiä. Didaktisessa kirjallisuudessa ei ole saavutettu yhteisymmärrystä siitä, mitä käsitteellä opettaminen yksiselitteisesti tarkoitetaan. Opettamiselle ei ole yhtä ainoaa määritelmää. Suomalaisen didaktiikan ehdoton klassikko Matti Koskenniemi esittää kirjassaan ”Opetuksen teorian perusaineksia” (1968) kaksi äärimmäistä esimerkkiä opetuksen käsitteen määrittelystä.

Saksalainen nk. henkitieteellis-hermeneuttisen didaktiikan (sivistysteoreettisen didaktiikan) edustaja Erich Weniger (1956) määritteli opetustapahtuman (Lehrgefüge) seuraavasti:

”Opetustapahtuma on tekijöiden ja osien konkreettinen kokonaisuus, jossa kasvavan oppivan, omaksuvan ja itseään muokkaavan henkilön ja arvojen maailman, objektiivisen hengen, aikuisen sukupolven välille, syntyy sivistävä yhteys (Berürhung); lisäksi opetustapahtuman käsitteeseen sisältyy tätä oppimistapahtumaa tietoisesti muotoava tahto.”

Toista ääripäätä edustaa Koskenniemen mukaan paljon lyhyempi määritelmä, jonka David G. Ryans ( 1963) on esittänyt:

”opetus (education) kokonaisuutena on olennaisesti informaatiota jakava järjestelmä, osa tuosta informaatiosta sisältää säännöt ja käsitteet, jotka mahdollistavat oppijalle jatkaa tehokkaammin itse oppimisprosessia”

Koskenniemen oman teoreettinen argumentaatio on vahvasti toiminnanteoreettisesti suuntautunut, Konseptin ytimen muodostaa opetuksen määritteleminen tavoitteiseksi interaktioksi, jossa keskeistä on opetusprosessin rakennetekijät (emt. 187):

”Opetus on ensisijaisesi tavoitteellista interaktiota. … koulun elämänpiiriin kuuluvien interaktioiden sarja, joka tähtää oppilaiden perusoonallisuuden kehityksen edistämiseen kasvaustavoitteiden määrittämissä suunnissa... Opetustapahtumalle tunnusmerkillistä on tarkoitusperäisyys; sen puuttuessa ei enää ole kysymyksessä pedagoginen interaktio. (emt. 187, 190).

Tietysti voimme kehittää jonkinlaisen alustavan opetuksen käsitteen Ewald Terhartia mukaillen. Kyseessä on siis eräänlainen protokäsite, jonka tehtävänä alustavasti ja yleisellä tasolla määritellä se, mitä didaktiikassa tarkoitetaan opetuksella.

Kokemuksesta jo tiedämme, että opetukseksi kutsutussa tapahtumassa on yleensä osallisena vähintään kaksi henkilöä, joilla on lisäksi erilaiset roolit tässä tilanteessa (opettaja ja oppilas). Toisen sanoen opetus on interaktio- tai kommunikaatiotapahtuma. Tietysti mikä tahansa kommunikaatiotapahtuma ei ole opetustapahtuma. Kommunikaatio- ja interaktiotapahtumasta tekee opetustapahtuman sille ominainen ja erityinen roolijako. Ihmiset toimivat siinä tietyissä varsin tarkkaan määritellyissä rooleissa: yhtäältä oppilaan ja yhtäältä opettajan roolissa. Oppilas on opetuksen vastaanottava osapuoli ja opettaja puolestaan opetustilannetta organisoiva henkilö.

Terhartin tavoin voimme puhua opetustilanteelle ominaisesta immanentista kaksipuoleisuudesta. Opetuksessa on aina kysymys persoonien välisestä suhteesta. Tämä tarkoittaa myös sitä, etteivät oppiminen ja opettaminen ole loogisesti sidoksissa toisiinsa. On toki itsestään selvää, että oppimista voi tapahtua ilman opettamista: oppimista tapahtuu kaikissa arkipäiväisissä tilanteissa. Esimerkiksi työskennellessäni vaikkapa tietokoneen parissa opin käyttämään ohjelmia uudella tavalla ja opin hyödyntämään niiden tarjoamia mahdollisuuksia ilman, että toinen henkilö opettaa minua siihen. Immanentti kaksipuoleisuus tarkoittaa sitä, että oppivan henkilön lisäksi opetustilanteessa on opettaja, jolla on intentio – tarkoitus – muuttaa oppilaan tietoja, taitoja tai asennoitumista. Ilman pedagogista intentionaalisuutta/tarkoitusperää ei toimijalla ole vielä opettajan roolia. Ilman pedagogista intentiota opettaja olisi kuten kuka tahansa interaktiokumppani (kaveri, ystävä tms.)

Pelkästään interaktio ja pedagoginen intentionaalisuus eivät nekään vielä ole opetustilanteen riittäviä tunnusmerkkejä: Mikäli oppivan tietoja ja asennoitumista pyritään opetuksen avulla muuttamaan, tarvitaan opetettava sisältö tai aihe, jota opetetaan. Terhart toteaa: ”Ei voi opettaa ei mitään, ei mistään ei voi tulla opetetuksi”. Opetettava asiasisältö on kolmas opetustilanteen tunnuspiirre.

Opetuksen tunnuspiirteitä olisivat näin ollen kommunikaatio/interaktio, pedagoginen intentionaalisuus ja opetettava sisältö. Nämäkään eivät vielä riitä erottamaan opetusta muista sosiaalisista ilmiöistä. Opetuksen käsitteeseen liitetään aina jollakin tavoin enemmän tai vähemmän vahva oletus toiminnan suunnitelmallisuudesta. Tähän oletukseen liittyy vahvasti se, että opettamiseksi kutsuttua toimintaa pidetään ainakin ideaalitapauksessa reflektoituna suunnitelmallisena professionaalisena toimintana. Opettajalla oletetaan olevan selkeä ja suunnitelmallinen käsitys siitä, mitä hän opettaa, miten hän opettaa, kenelle hän opettaa ja mikä opetuksen tavoite on.

Kriittisesti tietysti voidaan huomauttaa, että useimmiten arkipäiväinen opettaminen ei vastaa tällaista ideaalikuvaa. Pikemminkin kysymyksessä on enemmän tai vähemmän kaoottinen ja suunnittelematon ja strukturoimaton toiminta.

Opettamista pidetään modernissa yhteiskunnassa institutionaalisena toimintana. Opetuksen käsite rajataan usein niin, että siihen sisältyy oletus tiukoista institutionaalisista puitteista: Modernissa yhteiskunnassa opetus tapahtuu oppimisprosessien organisoimiseen (ja myös kontrolliin) erikoistuneissa instituutioissa. Dietrich Bennerin tavoin voimme käyttää käsitettä ”pedagogiset instituutiot”. Koulu (vaikkapa peruskoulu tai oppivelvollisuuskoulu) on eräs pedagoginen instituutio muiden joukossa. Opettamista tapahtuu päiväkodeissa, peruskoulussa, lukiossa keskiasteen ammatillisessa koulutuksessa, nk. vapaan sivistystyön ja aikuiskoulutuksen alueella. Tässä vain muutamia esimerkkejä.

Institutionaaliset puitteet tietysti liittävät professionaalisen opetukseen myös kontrollin. Oppimista pyritään ohjaamaan tiettyyn suuntaan ja tiettyjen tavoitteiden mukaisesti. Laajasti ottaen kysymys on yhteiskunnallisen determinaation siirtymisestä pedagogiseksi determinaatioksi.

Yhteenvetona voidaan opetus määritellä seuraavasti:

”Opetuksella tarkoitetaan opettavien ja oppivien institutionalisoitunutta interaktiota, jossa toinen osapuoli pyrkii tietyn intention mukaisesti tiettyjä sisältöjä ja tiettyjä kontrollimenetelmiä käyttämällä vaikuttamaan toisen osapuolen tietoon, kykyihin ja asenteisiin ja muuttamaan niitä.”

Toki opettamisen käsitettä on määritelty myös didaktisen keskustelun ulkopuolella, esimerkiksi kasvatusfilosofian puitteissa on esitetty seuraava määritelmä:

"OPETTAMINEN ON HENKILÖN A (OPETTAJA) TOIMINTAA, JONKA TAVOITTEENA ON SAADA HENKILÖSSÄ B (OPPILAS) AIKAAN OPPIMISEKSI KUTSUTTUA TOIMINTAA, JONKA TAVOITTEENA ON SAAVUTTAA JOKIN TILA (TIETÄMINEN, ARVOSTAMINEN), JONKA KOHTEENA ON X (USKOMUS, ASENNE, TAITO)"

OPETTAMINEN ON TÄMÄN MÄÄRITELMÄN MUKAISESTI INTENTIONAALISTA TOIMINTAA, JONKA TAVOITTEENA ON OPPIMINEN

Opetuksen käsitteeseen liittyy yleensä enemmän tai vähemmän vahva ajatus pedagogisesta vaikuttamisesta. Esimerkiksi Johann Friedrich Herbart käytti 1800-luvulla käsitettä pedagoginen kausaliteetti. Tällä hän tarkoitti sitä, että kasvatuksessa ja opetuksessa on aina kysymys toiseen ihmiseen kohdistuvasta vaikuttamisesta

Wolfgang Brezinkaa mukaillen opetus on määriteltävissä seuraavasti: Opetus on sosiaalista toimintaa, jonka avulla opettaja pyrkii muuttamaan oppilaan psyykkisiä piirteitä psyykkisten ja sosiokulttuuristen välineiden avulla tavoitteenaan parantaa tai pitää yllä tämän arvokkaiksi luokiteltuja piirteitä.

Jürgen Oelkers on puolestaan todennut, että opettaminen voidaan määritellä käsitteiden intentio, teko ja vaikutus avulla. Opettajalla on aina jokin tavoite tai päämäärä, jonka hän pyrkii saavuttamaan jollakin teolla (esim. tietynlainen opetusmenetelmä). Teko tuottaa opetuksen kohteena olevassa vaikutuksen (oppilas oppii, tavoitteeksi asetetun asian)

didaktiikka4.mp3 (3 Mt; 13:09 min)

didaktiikka5.mp3 (2,95 Mt; 12:54 min)